Olen monesti saanut päähäni alkaa pitämään blogia. Monesti se on tehtykkin, aloitettu, ja lopulta unohdettu. Nyt kuitenkin on joku sisäinen tarve, suurempi kun koskaan ennen, päästä kertomaan itselleni, ja toivottavasti myös lukijoille, meidän tarinaa. Omaksi iloksi, ja siksikin, että saa päätään purkaa johonkin. Tiedättehän, se on terapeuttista, siksihän me kaikki täällä pyörimme :) 

Eräällä palstalla kirjoitan kyllä päiväkirjaa, mutta olen siellä niin tiedetty. Monet tietävät kuka minä olen, ovat fb-kavereitani, monia olen nähnyt myös "oikeassa elämässä". Nekin, jotka eivät tiedä, voivat helposti selvittää. Sinne on mukava kirjoitella, mutta toivon, että tästä tulisi vähän erillainen, intiimimpi, henkilökohtaisempi ja ennenkaikkea tunnistamattomampi paikka mielelleni. 

Jospa ensin hieman esittäydyn, varsinaisen "ensimmäisen blogitekstin" teen sitten uudestaan. 

Me olemme me, Minä, Mies ja Muksu.

Minä olen nuori äiti, alle parin kymmenen. Lapsia olen halunnut aina. Muistan, kun koulussa ala-asteella monella oli vaihe "minä en ainakaan halua omia lapsia". Ihmettelin aina heitä, miksi? Siihenhän kaikkien tulisi pyrkiä. Myöhemmin olen oppinut ymmärtämään, ja ehkä hieman kadehtimaankin heitä, jotka tietävät, että eivät halua lapsia. Jotka tietävät sen, ja ovat varmoja siitä. Ihailtavaa vahvuutta. Itse en uskaltaisi kokeilla elämää ilman, että yritän tuoda tänne biologisestikkin jotain itsestäni. Jotain, joka ehdoitta rakastaa minua, ainakin ensimmäiset vuotensa. Jotain, jota minä voin ehdoitta rakastaa. Vapaaehtosista lapsettomista pääseekin kätevästi aasinsillan kautta tahtomattaan lapsettomiin. Itse en ole, lapsi sai helposti alkunsa, nelisen kuukautta siinä meni. Lapsettomuus on minulle kuitenkin, miten sen selittäisi. No, se on pinnalla elämässäni. Se kiinnostaa minua. Voin vain kuvitella lapsettomien tuskan, sen taakan, jota he kantavat harteillaan. Jos saisin toteuttaa yhden asian elämässäni, minkä tahansa, se olisi, että saisin osan lapsettomien tuskasta, surusta ja murheesta itselleni kannettavaksi. En poistaisi sotaa enkä nälänhätää, koska uskon, että se olisi muutaman muunkin toivelistalla. 

Mies on Vanha. Ei, ei oikeasti vanha, mutta minuun verrattuna. Ikäeroa on. Mies on mahtava. Hänellä on omat, intohimoiset kiinnostuksen kohteet. Hän on erittäin huumorintajuinen, kujeileva, vähän vaikeakin. Tiedän, että moni muu ei kestäisi. 

Muksu. Muksu sai alkunsa toukokuisena lauantaina, ja syntyi n. 8 kuukauden päästä, tammikuisena lauantaina. Muksu on ihana, valloittava, rakastettu, nauravainen. Niin kovin rakas ja ainutlaatuinen.

Me. Ennen Muksu Me olimme minä ja mies. Yksi erokin koettiin, jonka jälkeen olen oppinut antamaan siimaa miehelleni sen verran kun hän tarvitsee. Nykyään Me olemme minun ja miehen lisäksi Muksu. Meidän perhe. Pieni perhe, joka on niin kovin nuori vielä, mutta joka tuntuu siltä, kun olisi ollut tässä aina. 

Kaikenkaikkiaan olen onnellinen. Toki haaveita on aina. Ammattiin valmistuminen, miehen lupa joskus toiseen lapseen, omakotitalo, oma auto, koira. Mutta kaikenkaikkiaan, tässä on nyt kaikki, mitä tarvitsen. Tässä on niin hyvä olla :)